Kannattiko?

Tänään taputeltiin pakettiin yritykseni viimeisen neljän vuoden ajalta.

Pidettiin viimeinen kokoontuminen halukkaiden kanssa ja nostettiin symboolinen ja kuohuva pieni malja menneille ja tulevalle.

Aloitin oman yrityksen vappupäivänä vauva kainalossa 4 vuotta sitten.

Jälkeen mietittynä minkälainen imbesilli ottaa oman yrityksen vastuulleen vauva-arjen keskellä?!

Minä, koska koin sen tärkeänä ja tarpeellisena yrityksenä asuinalueellani !

Kahdessa viikossa tein suunnitelmat, aloitin markkinoinnin, surffasin sosiaalisen median kaikilla aalloilla, juoksutin ystäviä ja tuttuja liimailemassa mainoksia, kasasin paikan ja teippasin yritykseni nimen ikkunoihin!

Kun kaikki oli valmista olin ylpeä ja valmis kaikkeen mitä Piilo mukanaan toisi!

Ensimmäisen viikon paikat olin myynyt innokkaille ystävilleni, koska halusin että ensimmäinen Piiloon astuja näkisin mikä potentiaali siinnä piilisi ja tahtoisi tulla myymään ja ostamaan!

Seuraavalta viikolta kaikki rullasikin itsestään.

Tänään "hautajaisissa" halasin ihmistä joka oli Piilon ensimmäisellä viikolla myyjänä ja myös viimeisellä ennen joulua.Paremmalta kuin mikään palaute tuntuu Piilo on saanut olla neljä vuotta osa jonkun elämää.

Vuosiin mahtuu paljon muistoja.

Pois muuttaneet asiakkaat kävivät Helsingin lomillaan, lapsia syntyi ja niistä kasvoi koululaisia.

Ihanalta tuntui viimeisenä sunnuntaina, kun äiti jonka odotusta olin seurannut tuli näyttämään vauvaa vielä ennen sulkemista. Olisinpa pystynyt esittämään paremmin kiitokseni näistä vuosista hänelle itselleen.

Joskus kun on ollut oikein väsynyt on saanut iloa pienistä kohtaamisista. Aina on voinut sanoa reilusti vaikka että -nyt on ihan paska päivä! Kukaan ei ole pitänyt sitä huonona asiakaspalveluna vaan aina on saanut vertaistukea ja juttuseuraa.

Parhaimpiin muistoihini lukeutuu intialainen nainen joka vauvan saatuaan saapui huonosti englantia puhuvan miehensä kanssa ostamaan rintapumppua.

Myin samanlaisen kun itse omistin ja kehuin laitetta.Viikon päästä pariskunta saapui kertomaan ettei pumppu toimi! Käänsin venttiilin oikeaan asentoon ja näytin uudelleen miten alipaine muodostetaan.

Kiitelleen pariskunta poistui vain tullakseen seuraavana päivänä takaisin hätääntyneen näköisenä kun pumppu ei edelleenkään suostunut toimimaan.Pariskunta näytti vauvaa ja pumppua ja mietin kuinka voisin heitä auttaa kun yhteinen kielikin oli hiukan niin ja näin!

Johdatin naisen kädestä pitäen takahuoneeseen jossa istutin kauniiseen Sarin kaltaiseen huivimekkoon pukeutuneen naisen vessanpöntön kannelle ja tempaisin kassista oman samanlaisen rintapumppuni! Nostin paidan ylös ja näytin itse miten maitoa pumpataan niin että se parhaiten valuu pitkin trumpetin oloista torvea. Nainen toisti perässä tekemiseni ja se riemun ilme kasvoilla kun maitoa alkoi valua pulloon on jotain mikä säilyy mielessäni aina!

Katso! Katso! Kiitos!! -nainen sanoi ja jätin hänet täyttämään pulloa vessan rauhaan.

En tiennyt mikä yhteinen kieli olisi ollut enkä tohtinut tarttua toisen rinnuksiin , mutta tunne että tässä nyt ollaan jollekkin tärkeän äärellä on hyvä yllyke paljastamaan omat rintansa Kylä kasvattaa -tyyppisellä meiningillä!

Aina kun näen kyseistä pariskuntaa kaupungilla he näyttävät ylpeänä kasvanutta poikaansa.Siitä tulee itselle lämmin olo.

Toinen saman tapainen muisto jonka haluan kertoa tapahtui Hakaniemen McDonaldsissa vuosia sitten.

Istuimme ystävien ja lasten kanssa syömässä kun ovi kävi ja heti perässä kuului lapsen kirkumista ja itkua. Sisälle tullessaan lapsi jolla oli varvastossut jalassa piteli verta vuotavaa jalkaa ja huonosti suomea puhuva äiti hätäili vieressä.Painava ovi oli terävällä nurkalla leikannut palan lapsen varpaasta ja verta valui pitkin ravintolan lattiaa.

Huomasin että kyseessä oli nainen jonka olin huomannut yrittävän Piilolla vaihdella hintalappuja halvempiin ja ehkä jopa laittaa tavaroita laukkuun salaa... Katsoessani lasta mietin ettei se ollut mitenkään hänen vikansa ja päätin että voisin yrittää auttaa koska tiesin äidin tuntevan minut entuudestaan. Menin tilanteeseen, nostin lapsen syliin, etsimme paperia ja juttelin äidille ja henkilökunnalle joka oli hätäpäissään soittanut ambulanssin. Kerroin ettei hätä ole suuri ja että apua on nyt varmasti tulossa riittämiin ja  juttelin lapselle samalla kun painoin paperia varpaiden välissä.

Ambulanssin saavuttua saatoin parin lanssille joka lähti imaistuaan potilaat kyytiinsä.

Näin äidin lapsensa kanssa seuraavalla viikolla kaupungilla jossa äiti pysäytti minut kiitellen vuolaasti ja näytti lapsensa jalan olevan nyt hoidossa ja paranemaan päin.

Tämän jälkeen en koskaan nähnyt naisen toimivan Piilossa kuten aiemmin. En tiedä olinko tuonut inhimillisyyden esille niin että hän näki nyt että tavaran takana on ihmisiä, ei kasvoton Suur-yritys.Toivon näin.

Piilosta ei muutamaa lapunvaihtoa lukuunottamatta vuosien varrella viety mitään sellaista jota myyjät olisivat osanneet eritellä.En ole ainakaan itse kuullut. Pidän sitä merkkinä siitä että jonkunlainen yhteinen sääntö vallitsi ilmassa: Älä varasta toiselta äidiltä. 

Välillä on tuntunut hassulta olla tunnistettava henkilö asuinaluellaan.

Vaikkapa alasti uimahallin saunassa lasta imettäessä kun viereen on istunut asiakas kyselemään kumisaappaista! 

Vaikkapa silloin kun olet kantanut niska/perse-otteella huutavaa lasta pitkin puiston vierustaa ja miettinyt ohi menevän hetken että varmasti tuolla nyt joku ajatteli että : tuolla se kirppistäti nyt kantaa tota huutavaa kakaraansa! Eikö se saa siihen mitään rotia!?

Samalla lailla on tuntunut kiitolliselta tavata asiakas jolle olen voinut kauppakeskuksella jättää sekunniksi rattaissa istuvan ipanan ja juosta hakemaan toista karkuun pinkonutta uhma-apinaa toiselta puolelta maitohyllyä tai kun olen pyytänyt Facebook sivuilla Buranaa migreeniin ja saanut tunnin sisällä neljä.

Kaiken kaikkiaan vastaan : kyllä. 

Kyllä kannatti!

Halusin että Piilo olisi ennen kaikkea yhteisöllinen. Saavutin sen mielestäni.

Halusin paikan kierrättää ekologisesti ylimääräiset lastenvaatteet. Saavutin sen.

Toivoin että voisin olla vinkkipankkina esikoisen odottajalle tai itse saada vertaistukea ruuhkavuosien keskellä. Näinkin koen että kävi.

Kannatti.

Nyt kun menen uusia haasteita päin on mukana KOKEMUS otsikon alla iso kasa asioita joita en olisi saanut muista töistä.

Luin itsestäni Piilon alussa lehteen kirjoitetun artikkelin.Pidän jonkinlaisena mittarina että olen edelleen samaa mieltä ja loppuun asti yhtä optimistinen kuin vuosia sitten.

Kiitos.